Puhelinsoitto (toinen laitos)

Hattukouramieheltä on jäänyt tärkeä pahvilaatikko vanhaan asuntoon Veikkolaan. Hänen pitäisi soittaa Kiljukaulalle, että voisiko hän poiketa hakemassa laatikon. Hän ei ole ollut pitkään aikaan missään tekemisissä Kiljukaulan kanssa.

Hattukouramies kaivaa puhelimen esille ja laittaa sen pöydälle. Pöydällä on leivänmurusia. Hän ottaa talouspaperin palan ja pyyhkäisee sillä muutaman kerran murusia kasaan. Kasan hän kaapaisee toiseen käteensä ja vie muruset roskiin. Kiljukaula olisi sanonut tätä räpeltämiseksi. Olisi pitänyt käyttää kosteaa tiskirättiä ja pyyhkiä pintoja laajemmalti.

Hattukouramies ajattelee, miten hän muotoilisi kysymyksen Kiljukaulalle. Vastaavassa tilanteessa Kiljukaula ei ajattelisi mitään vaan laukaisisi asian kovaan ääneen, tuskin päivää sanoisi. Hattukouramiehen elämästä on kulunut suuri osa ajattelemiseen – menneitä ja tulevia: Mitä tuli sanottua; entä jos, mitä sitten tapahtuu. Hänen rauhallinen puhetapansa ärsyttää Kiljukaulaa. Montako sanaa hän ehtii sanoa, tai pitäisikö kysyä että montako kirjainta hän ehtii ääntää ennen kuin Kiljukaula aloittaa tykityksen.

Hattukouramiehellä on aikaa miettiä, miten selviytyä puhelinkeskustelusta. Hänellä ei ole kiire soittaa. Jonottaessakaan hänellä ei ole kiire: hän saattaa antaa tilaa muille ja joskus hän jopa toivoo, ettei hänen vuoronsa tulisi koskaan. Hän on kuin lämpiöihminen [Pauli Heikkilä, Hibernaatti, 2004], joka viihtyy odotushuoneissa punaisten muovituolien ja nihkeiden aikakauslehtien maailmassa. Kiljukaula saattoi tulla ”herättämään” hänet esim. apteekista jonottamasta:
– Et sinä niitä lääkkeitä tarvitse, lähdetään kiireesti kauppaan, vieraita tulossa.
Hattukouramies alkoi tehdä lähtöä ja kysyi:
– Ketähän meille nyt?

Nuorena miehenä Hattukouramies oli aktiivisempi ja jopa viriilimpi: hän kävi usein tanssiravintolassa ja haki ahkerasti naisia tanssimaan. Jos joku alkoi empiä, hän ei jäänyt ruinaamaan vaan jatkoi seuraavaan kohteeseen. Kerran hänelle kävi niin että empivä nainen olikin lähtenyt hänen peräänsä, ja niin hänellä oli kaksi naista parketin reunalla.

Näistä muisteloista virkistyneenä Hattukouramies ottaa puhelimen kouraansa ja alkaa etsiä Kiljukaulan numeroa. Se löytyy nopeasti – ehkä liiankin nopeasti. Hän huomaa, että puhelin vilkuttaa viestiä. Kirjastosta on tullut ilmoitus: Ford Anglian hoito ja käyttö -käsikirja on noudettavissa kirjastosta. Pitäisiköhän hänen käydäkin kirjastossa? Ehtiihän hän soittaa myöhemminkin. Toisaalta Kiljukaulan ripityksen jälkeen Ford Anglian kuvat olisivat kuin paluu äidin kohtuun. Ja niin epävarma sormi hakeutuu Kiljukaulan kohdalle ja koskettaa sitä. Puhelimesta kuuluu ensin piippaus ja sitten miesääni sanoo:
– Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *