Vaahtolan inssit ja Viivi Vakka-Kansi (toinen laitos)

Vaahtola-Veikkola -tien rakennussuunnitelma on valmistumassa. Vaahtolan inssien neuvotteluhuoneen oven pielessä ”kirkuu” punainen valo. Matti Hilponen ja Antero käyvät suunnitelmaa läpi HELY-keskuksen edustajan kanssa. Viivi Vakka-Kansi oli lähettänyt edellisenä päivänä korjausehdotuksia ja kysymyksiä, joita he käyvät järjestyksessä läpi. Samalla he hörppivät kahvia, ja Viivi syö laskiaispullaa taitavasti. Hilponen levittelee piirustuksia neuvotteluhuoneen pöydälle. Antero vilkuilee välillä Viiviä ihailevasti, eivätkä hänen ajatuksensa tahdo pysyä asiassa.

Viivi Vakka-Kansi on viehättävä nainen. Värianalyysit on tehty, ja ulkokuori on muutenkin moitteeton. Hänen miehensä, Kari Kansi, on tai oli kuuluisa purjehtija, joka maailmanympäripurjehduksellaan hävisi sen sileän veden.

Antero on niin häkeltynyt Viivin kauneudesta, ettei hän arvaa sotkea naamaansa laskiaispullalla. Hän ajattelee, arvaako hän pyytää Viiviä Vaahtolan pubiin työajan jälkeen. Hän havahtuu Hilposen kysymykseen kaidepituudesta ja yrittää löytää oikean vastauksen. Samassa hänen viestimensä vinkuu ja vaatii huomiota. Hattukouramies varmaankin. Antero vaimentaa viestimen hermostuneesti ja saa sanotuksi
– Kolmekymmentä kuusi metriä.

Antero ja Hilponen alkavat olla aika puuduksissa rakennussuunnitelman kanssa. Välillä tuntuu, etteivät suunnitelmat valmistu koskaan. Eikä niistä täysin valmista tulekaan. Moni asia ratkeaa vasta työmaalla. Maanomistajilta tuli uhkasoittoja tiensuunnitteluvaiheessa. Erityisen hankala vääntö oli tielinjan alle jäävästä Kirstin pensasaidasta. Varsinkin kun Kirstille selvisi, että vastakkainen naapuri oli saanut suunnittelijat siirtämään linjausta. Jos tällainen muutosesitys tulee viranomaiselta, se sulatetaan helpommin. Mikä onkaan pahempaa, kuin että naapuri saa jotain etua. Entisestään tulehtuneet välit saivat näin nokkoshivelyä.

Antero, Hilponen ja Viivi ovat saaneet asiat hoidettua sujuvasti. Suunnitelmaan tehdään vielä muutamia täydennyksiä, ja viikon päästä kansiot lähetetään kopiolaitokselle. Viivi nousee pöydästä ja alkaa pukea takkia. Antero on sanomaisillaan jotakin, mutta Viivi ehtii ensin.
– Hei sitten, pojat. Tiepäivillä nähdään, hän sanoo iloinen ilme kasvoillaan ja poistuu käytävään.

Antero ja Hilponen jättävät paperit levälleen neuvotteluhuoneeseen ja lähtevät Vaahtolan pubiin lounaalle.

Kahvitunteet (toinen laitos)

Hattukouramies ja Hiiva juttelivat työmaan kahvilassa. Kirsti luki Vaahtolan Lyytiä.
– Mitä teet viikonloppuna? Hiiva kysyi.
– En pysty vastaamaan tällä kahvitunnilla, sanoi Hattukouramies.
– Oletko tossun alla vai koukussa? kysyi Hiiva. Ja jatkoi.
– Oletko muuten kuullut tapauksesta, jossa kolmihaarainen ongenkoukku oli tarttunut kahden ihmisen otsaan? He olivat kävelleet päät yhdessä Hoitomaailmaan, jossa he vapautuivat kahleistaan. Parisuhteessakin käy huonosti, jos koukku tarttuu molempien otsaan. Kummankin omat kaverit jäävät hopealle. Onko se oikein?
– En osaa vastata tällä enkä seuraavalla kahvitunnilla, sanoi Hattukouramies.

Pöydällä käveli kärpänen.
– Jaaha, pomo vahtii meitä, Kirsti irvisti kärpäselle. – Siinä on ja yksi toppahousu. Ei saa mitään aikaiseksi.
– Sinä oletkin itse täydellisyys. Voit haukkua kaikkia muita – varsinkin selän takana, Hiiva vastasi.
– Mitä luulet toppahousun tarkoittavan? Hiiva kysyi Hattukouramieheltä.
– Jaa, en osaa vastata tällä kahvitunnilla, mutta otan selvää seuraavalle kahvitunnille.
– Ei tarvitse, mutta Kärpäsestä tuli mieleen Tärvään kirkon kanttori Härkänen. Hän joutui laulukuoroon, kun kirkko muuttui Henkimaailman uudistuksessa Vaahtolan kirkoksi, totesi Hiiva.
– En muista Härkästä, mutta otan sitä sarvista seuraavalle kahvitunnille, Hattukouramies lupasi.

Kirsti alkoi selata lehteä äänekkäämmin.
– Tällä kahvitunnilla ja seuraavalla kahvitunnilla. Voi taivas mitä nysväämistä. Tuolla tavalla ei valmista tule. Olet lapanen Hattukouramies!
– Ole sinä papukaija hiljaa! Hiiva korotti ääntään.
– Rukkanen puolustaa lapasta, ilkkui Kirsti.
– Pistä Hattu takaisin! Sano sille! Hiiva huusi.
– En keksi sanottavaa tällä kahvitunnilla, mutta ehkä seuraavalla, Hattukouramies vastasi rauhallisesti.

Pomo ilmestyi taukotilaan.
– Mikä ihmeen kinastelu täällä on menossa. Teidän kahvituntinne on tosiaankin tunti. Emoyhtiö odottaa jousia, joten palatkaamme töihin.

Kalenteri heilahti seinällä, kun työläiset palasivat töihinsä.

Puhelinsoitto (toinen laitos)

Hattukouramieheltä on jäänyt tärkeä pahvilaatikko vanhaan asuntoon Veikkolaan. Hänen pitäisi soittaa Kiljukaulalle, että voisiko hän poiketa hakemassa laatikon. Hän ei ole ollut pitkään aikaan missään tekemisissä Kiljukaulan kanssa.

Hattukouramies kaivaa puhelimen esille ja laittaa sen pöydälle. Pöydällä on leivänmurusia. Hän ottaa talouspaperin palan ja pyyhkäisee sillä muutaman kerran murusia kasaan. Kasan hän kaapaisee toiseen käteensä ja vie muruset roskiin. Kiljukaula olisi sanonut tätä räpeltämiseksi. Olisi pitänyt käyttää kosteaa tiskirättiä ja pyyhkiä pintoja laajemmalti.

Hattukouramies ajattelee, miten hän muotoilisi kysymyksen Kiljukaulalle. Vastaavassa tilanteessa Kiljukaula ei ajattelisi mitään vaan laukaisisi asian kovaan ääneen, tuskin päivää sanoisi. Hattukouramiehen elämästä on kulunut suuri osa ajattelemiseen – menneitä ja tulevia: Mitä tuli sanottua; entä jos, mitä sitten tapahtuu. Hänen rauhallinen puhetapansa ärsyttää Kiljukaulaa. Montako sanaa hän ehtii sanoa, tai pitäisikö kysyä että montako kirjainta hän ehtii ääntää ennen kuin Kiljukaula aloittaa tykityksen.

Hattukouramiehellä on aikaa miettiä, miten selviytyä puhelinkeskustelusta. Hänellä ei ole kiire soittaa. Jonottaessakaan hänellä ei ole kiire: hän saattaa antaa tilaa muille ja joskus hän jopa toivoo, ettei hänen vuoronsa tulisi koskaan. Hän on kuin lämpiöihminen [Pauli Heikkilä, Hibernaatti, 2004], joka viihtyy odotushuoneissa punaisten muovituolien ja nihkeiden aikakauslehtien maailmassa. Kiljukaula saattoi tulla ”herättämään” hänet esim. apteekista jonottamasta:
– Et sinä niitä lääkkeitä tarvitse, lähdetään kiireesti kauppaan, vieraita tulossa.
Hattukouramies alkoi tehdä lähtöä ja kysyi:
– Ketähän meille nyt?

Nuorena miehenä Hattukouramies oli aktiivisempi ja jopa viriilimpi: hän kävi usein tanssiravintolassa ja haki ahkerasti naisia tanssimaan. Jos joku alkoi empiä, hän ei jäänyt ruinaamaan vaan jatkoi seuraavaan kohteeseen. Kerran hänelle kävi niin että empivä nainen olikin lähtenyt hänen peräänsä, ja niin hänellä oli kaksi naista parketin reunalla.

Näistä muisteloista virkistyneenä Hattukouramies ottaa puhelimen kouraansa ja alkaa etsiä Kiljukaulan numeroa. Se löytyy nopeasti – ehkä liiankin nopeasti. Hän huomaa, että puhelin vilkuttaa viestiä. Kirjastosta on tullut ilmoitus: Ford Anglian hoito ja käyttö -käsikirja on noudettavissa kirjastosta. Pitäisiköhän hänen käydäkin kirjastossa? Ehtiihän hän soittaa myöhemminkin. Toisaalta Kiljukaulan ripityksen jälkeen Ford Anglian kuvat olisivat kuin paluu äidin kohtuun. Ja niin epävarma sormi hakeutuu Kiljukaulan kohdalle ja koskettaa sitä. Puhelimesta kuuluu ensin piippaus ja sitten miesääni sanoo:
– Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Purut (toinen laitos)

Urho ajaa urheiluautollaan ajankäytön seminaariin Veikkolan Palolaitokselle. Kaasujalka on yhtä painava kuin laitokseen vietävä viesti. Päällikkö on pyytänyt konsulttiapua Urholta, joka on kasvattanut, niittänyt ja korjannut mainetta sujuvana esiintyjänä. Laitoksen palomiehet ovat letkutornin ja työuupumuksen partaalla.

Matkalla Urho poikkeaa kuluneiden sanontojen kirpputorille ja näkee ihmisten köyhyyden: uutta ei ole varaa sanoa. Hän nappaa jotain kättä pitempää seminaaria varten: Ei vara venettä kaada, mutta vara-akku voi aiheuttaa kallistumista veneessä ja veneen hankinnassa. Kassalla käy ostoskäry. Mitä tekin kouluja käynyt mies täältä haette? Urho siihen: vanha vitsi on parempi kuin pullollinen ouzoa. Kun juo teetä tai veetä, palaa kieli – lapsuuteen ja jäätyy kiinni huurteiseen kaiteeseen. Puhu siinä sitten niille järkeä seminaareissa, kun kieli on kilon pultti.

Urhon auto sammuu risteykseen, ja hän myöhästyy seminaarista, jonka ohjelma sekoaa kuin lankakerä krapulaisen käsissä. Muutama hälytys ehtii tyhjentää palolaitosta, mutta hitaammat palomiehet pysyvät seminaarissa kuin terrakotta-armeija siirapissa. Urho ehtii kuin ehtiikin lounaalle. Ohjelmassa on heti lounaan jälkeen: ”hihat palavat – mitä teen.”

Lounas saa Urhon vatsanpurut mouruamaan neukkarissa kuuluvasti, eikä palopäällikön puhe kytevistä puruista helpota asiaa. Onneksi seuraavaksi katsotaan äänekäs elokuva, jossa palomies palaa loppuun. Pääosassa on Reima Luoto, joka on luotu osaan.

Elokuvan jälkeen Urho aloittaa esityksensä. Ensimmäiset 15 minuuttia hän selittää, miksi myöhästyi ajankäytön seminaarista. Sitten valkokankaalle syttyy Betlehemin tähti eli pylväsdiagrammi, jonka avulla Urho johdattaa palomiehet tieteen maailmaan. Diagrammi kertoo eri palolaitosten hälytysten määriä suhteessa lämpötilaan. Hän selittää kuvaa sanoin ja laajoin käsiliikkein. Viimeiset 15 minuuttia hän kertoo urheiluautostaan.

Illalla Urho vaihtaa vapaalle ja astuu satamassa vilkkuvaan laivaan. Toisen valssin loputtua hän saattaa naisen alakannelle ja puhuu tälle intiimisti. Kolmannen varvin ja nokkaunien jälkeen hän nousee yläkannelle ja on siellä kohtaava tulevan kumppaninsa, joka istuttaa hänet oikealle puolelleen. Vasemmalla sopertaa laitapuolen kulkija vaatteet riekaleina: siinä meni taas hyvä mies.

Marttojen marraskuu (toinen laitos)

Vaahtolan pubin ovi aukesi, ja Vaahtolan Martat pursuivat sisään kuin kermavaahto pursottimesta ja levittäytyivät pubiin kuka minnekin.
Martat alkoivat tekemään havaintoja. Yhdellä Martalla oli lehtiö kädessään. Kanta-asiakas Hiiva oli ihmeissään, mitä pubissa oikein tapahtui.

Myös Mikko oli hämmentynyt. Toisaalta hyvä että oli asiakkaita.
– Mitä ihmettä te Martat tutkitte ja kenen luvalla? Mikko kysyi.

Martat olivat niin keskittyneitä tarkkailemaan paikkoja, etteivät huomanneet lainkaan Mikon ihmettelyä.
– Valoa tänne on saatava, sanoo Martta. – Täällä loistaa vain oluthana. Ikkunoista näkee tuskin läpi. Ne on pestävä. Verhot on uusittava. Kirjaa ylös kaikki parannusehdotukset, Martta.
– Tuuletin surisee ja ovet narisevat, ne on uusittava, ehdotti Martta.
– Tummuneet mäntypaneelit on poistettava ja seinät tapetoitava, sanoi Martta, joka silitti paneelia.
– Epätasainen lattia on hiottava tai vaihdettava parkettiin, sanoi Martta, joka konttasi lattialla.
– WC:n ovessa kahvan ympärillä on musta puoliympyrä, ovi on maalattava tai uusittava, huikkasi Martta pubin perältä.
– Tumman ruskeat tuolit ja pöydät on uusittava vaaleampiin, sanoi Martta, joka istui pöydän ääressä lähellä ikkunaa.
– Irtonaulakko on korvattava kiinteällä, sanoi Martta joka piteli naulakkoa kuin tankotanssija.
– WC:n sisältä löytyi Olennaisia, huusi Martta WC:n oven raosta.
– Se on avainlöytö, huusivat Martat yhteen ääneen.

Hiiva ei malttanut enää pitää suutaan kiinni.
– Pysykää Marttalassa. Sisustakaa sitä mielin määrin, mutta älkää tulko tänne neuvomaan ja sormella osoittelemaan, miten täällä pitäisi olla ja elää. Antakaa vanhojen paneelien olla, ette saa repiä niitä irti.
– Kyllä tämä tilaa vaatii uudistamista. Tämähän on Vaahtolan käyntikortti, Martta korotti ääntään.
– Mutta millä oikeudella te tulette tänne kunniallisten ihmisten joukkoon häiriköimään ilmoittamatta ja kysymättä lupaa? kysyi Hiiva.
– Sinun kunniastasi ei ole tietoakaan, etkä sinäkään aina ole lupaa kysynyt touhuisisi. Mutta nyt on Marttojen marraskuu ja meillä on asiaa, vastasi Martta.

Tilanne uhkasi riistäytyä käsistä. Mikko arveli, ettei hän kykene sovittelemaan asiaa, vaan soitti Veikkolan poliisin paikalle.
Poliisi sattui olemaan lähettyvillä, ja pian sameissa ikkunoissa näkyi sinistä välkettä.
Poliisin saavuttua Martat seisovat puoliympyrässä tiskin luona. Poliisi jututti ensin Mikkoa, joka seisoi tiskin takana.
– Mikä on sinun näkemyksesi tapahtumista? kysyi poliisi.
– Martat vain ilmestyivät pubiin ja alkoivat tutkia paikkoja. Yksi Martta kirjasi ylös muiden huomioita, Mikko ihmetteli.
– Onko teillä jokin sopimus tai lupa tulla tänne tutkimaan? poliisi kysyi Martoilta.
– Nyt on Marttojen marraskuu, sanoivat Martat yhteen ääneen.
– Jaaha. Teemme tästä raportin. Nouskaahan kaikki pakettiautoon.

Martat menivät ulos pubista poliisin saattelemana ja istuutuivat pakettiauton takaosaan kalteri-ikkunoiden suojaan. Tila oli karu, penkit molemmilla seinustoilla.
– Tämä tila pitää uudistaa, sanoi Martta. – Kirjaapa jepari ylös sinne raporttiin: seinät on maalattava, keinonahkaiset penkit korvattava kangaspäällysteisillä.
Poliisi uhkaili Marttoja Vaahtolan käräjäoikeudella.
– Pubirauhan rikkominen, esivallan nimitteleminen ja vastustaminen voivat tuoda teille 3 kk ehdollista.

Auton ikkunaan koputettiin. Hattukouramies, jonka Mikko oli lähettänyt edusmiehekseen, avasi takaoven ja alkoi tekemään sovintoa.
– Kertokaa etukäteen tempauksistanne. Tämäkin Marttojen marraskuu -tempaus tuli täytenä yllätyksenä. Sovitaan tämä tällä kertaa meidän kesken. Ei viedä asiaa pidemmälle.

Kirsti, joka oli ollut sauvakävelemässä pubin luona, oli nopeasti tilanteen tasalla eikä malttanut olla puuttumatta asiaan. Hän tempaisi Hattukouramiehen syrjään ja alkoi sohia kävelysauvoillaan ja saarnata.
– Poliisi on ihan rappiolla. Ei saa yhtä akkalaumaa kuriin. Ei mitään sovintoa. Viekää kamarille vaan koko sakki!
Kirstin edessä poliisikin oli voimaton. Mutta Martat nauttivat tästä kyydityksestä.
– On hyvä päästä seuraamaan poliisin toimintaa aitiopaikalta ja sisustamaan karuja tiloja, kehui Martta.
Veikkolan poliisiasemalla oltiin täydessä valmiudessa, kun poliisiauto kaarsi pihaan. Martat ohjattiin odotustilaan.
– Tämä odotustila vaatii uudistamista. Rikollinenkin on ihminen, joka katuu paremmin kauniissa ympäristössä, esitti Martta.

Vaahtolan putkikin keskittyy Olennaiseen

Vaahtolan putki laajensi tuotevalikoimaansa. Suhdanneherkkä rakennusala tarvitsi rinnalleen vakaampaa tuotantoa. Ja seksuaaliterveys kasvavana alana paikkaa sitä. Olennainen tuli tarpeeseen tehtaalle ja kuluttajille.

Vaahtolan putken toimitusjohtaja Usva ei halua kommentoida, otetaanko valmistukseen myös Puolinainen tai jopa Kokonainen. ”Keskitytään nyt Olennaiseen ja katsotaan, mihin se riittää. Vaahtolassa on paljon yksinäisiä tai yksinäiseksi itsensä kokevia miehiä, jotka kaipaavat sisältöä elämäänsä. Ja sitähän Olennaisen sisältä löytyy.”

Vaahtolan Martat on kuitenkin huolissaan alhaisista syntyvyysluvuista, kun miehet keskittyvät Olennaiseen eivätkä hoida aviollisia velvollisuuksiaan. Toimitusjohtaja Usva pitää näitä puheita paisuteltuina. Hänen mukaansa Olennainen päinvastoin virkistää ja täydentää seksielämää.

”Jakelusta vastaavat Vaahtolan apteekki ja Sex Shop Veikkola. Neuvottelemme myös Hoitomaailman kanssa, että he voisivat seksuaaliterveysneuvonnan yhteydessä jakaa tietoa tuotteestamme”, kertoi toimitusjohtaja Usva.

Kirjoittaa Vaahtolan Lyyti

Loukkuja joka lähtöön (toinen laitos)

Loukkualan messut alkoivat Veikkolan Hiilaaksossa. Messuilla oli esillä loukkualan viimeisimmät uutuudet. LoJossa esiteltiin jousta, joka jaksaa jännittää loukkua tuhansia tunteja. Hattukouramies istui emoyhtiönsä Hiilon osastolla. Hän sopi sinne kuin silli täytekakkuun. Hän ei tykkää olla esillä eikä salamavalojen säihkeessä. Hän viihtyy paremmin magneettikuvissa kuin valokuvissa. Hän onnistuu aina magneettikuvissa. Hän osaa olla paikallaan – hänet on kasvatettu siihen, pienestä pitäen istumaan kylässä sohvalla paikallaan. Firman myyntimies oli toipumassa edellisen illan riennoista eikä ollut selvinnyt paikalle, joten Hattukouramies hälytettiin messuhalliin.

Kirstin nauru kuului viereisestä ammattiliitto LOL:n kopista, mikä ärsytti Hattukouramiestä suunnattomasti. Kirsti oli siellä mies miesten joukossa. Kunpa pääsisi joskus eroon tuosta ihmisestä, hän ajatteli. Hän juoruaa ja haukkuu kaikki työkaverit, paitsi hänelle uskolliset ja kuuliaiset. Kirsti on monien mielestä iloinen nainen, mutta Hattukouramiehen mielestä hän on enemmänkin vahingoniloinen papukaija.

Kun myyntimies saapui viimein paikalle, hänen silmänaluksensa olivat niin mustat, että ne imivät lähes kaiken valon pienestä kopista. Hienommin sanottuna ne absorboivat valon, mutta Vaahtolassa ei käytetä sellaisia sanoja. Tuikkukynttilät piti sammuttaa, sillä hänen hengityksessään oli niin paljon etanolia.
– Istuttiin iltaa Urhon kanssa Vaahtolan pubissa, myyntimies selitti. – Saa nähdä, milloin Urho ehtii tänne. Taitaa auto jäädä pubin pihalle. Onko ollut vilskettä? Varmaankin aamupäivä on mennyt alan ihmisten kanssa. Iltapäivällä suuri yleisö pääsee sisään. Mitähän ne tavan ihmiset näistäkin ymmärtävät, varsinkin kun puhutaan jousen puristusvoimasta. On kuin puhuisi seinille. No, onko ollut vilskettä? Mitä? Osaatko puhua?
– Kirsti kävi kälättämässä, sanoi Hattukouramies myrkyllisesti.
– Älä sinä pilkkaa Kirstiä. Siinä naisessa on enemmän munaa kuin Hiilon miehissä yhteensä, sanoi myyntimies ja ryysti vettä lasista. – Jos kaikki olisivat yhtä tossukoita kuin sinä niin eihän täällä mitkään hommat etenisi.

Hattukouramies keräsi tavaransa vähin äänin ja poistui Hiilon osastolta. Hän kierteli messuhallissa, koska bussin lähtöön oli reilusti aikaa. Ihmisiä alkoi virrata pääovien suulta. Metrilakut ja oluthana kiinnostivat. Einari Kammari esitteli puista hiirenloukkua. Osastolla oli suurennosmalli loukusta.
– Joustakin on yritetty tehdä puusta, mutta siinä ei ole vielä onnistuttu. Jousi onkin ainoa teräksestä valmistettu osa. Sormiliitoksissa käytettyyn liimaan on sekoitettu aineita, jotka houkuttelevat hiiriä. Loukku piiloutuu hyvin esim. vesikaton vasojen kupeeseen. Hän oli kuuntelevinaan Einarin esitystä, mutta ajatukset kiersivät kehää: tossukka, minä olen tossukka.

Hattukouramies kuuli, että Kirsti oli lähestymässä Einarin osastoa. Hän alkoi tehdä lähtöä, mutta juuttui housuistaan puisessa hiirenloukussa törröttävään naulaan. Ja samassa Kirsti oli paikalla kuin tilauksesta ja alkoi nauraa estottomasti.
– Mitä Hattukouramies punastelee? Voi toista, se on juuttunut loukkuun!
Hattukouramies pinnisteli itsensä irti niin että housut repesivät ja salkku tipahti lattialle. Salkku aukesi ja Olennainen pulpahti esille. Hän otti salkun ja tyhjensi suutuksissaan loputkin tavarat lattialle.
– Voi saatanan saatana, menkööt kaikki, sanoi Hattukouramies ääni murtuen.
– Pitäisikö itkeä, nauraa vai pelästyä, ilkkui Kirsti. – Nyt kyllä korjaat tavarasi vähän äkkiä ja lähdet täältä haisemasta!
Hattukouramies alkoi kerätä tavaroitaan lattialta. Kun hän tarttui Olennaiseen, Kirsti innostui.
– On siinä meillä mies, kun ei saa oikeaa naista vaan turvautuu muoviseen putkiloon.

Hattukouramies nousi Vaahtolan Kyydin bussiin. Kuljettaja ihmetteli, mihin Urho on menossa ja viittasi matkustamoon. Ajankäytön konsultti Urho nukkui bussissa. Hän joutui nykimään Urhoa jonkin aikaa ennen kuin sai miehen hereille.
– Hei, missä minä olen? Paljonko kello on?
– Kohta 12, vastasi Hattukouramies.
– Nyt tuli kiire, mikset tullut aikaisemmin herättämään! Missä se Hiilaaksokin on?
– Tuolla näkyy, ei ole kaukana, Hattukouramies rauhoitteli ja meni ikkunapaikalle istumaan. Urho käveli bussista ulos puuskuttaen ja lähti kiiruhtamaan kohti messuhallia.
– Ajankäyttö on ammattimiehen työtä, sanoi kuljettaja ja starttasi auton käyntiin.

Hattukouramies ja Vieno Urholla kylässä

Ajankäytön konsultilla Urholla on kello kädessä, kun hän vastaanottaa vieraita eteisessä. Hän laskee mielessään, että vieraat voisivat olla kaksi tuntia, josta viisi minuuttia pitää varata päällysvaatteiden riisumiseen ja pukemiseen. Urholla on vielä illaksi tekemistä: Hän on menossa aamulla Hoitomaailmaan puhumaan ajankäytön merkityksestä. Sitä varten hänen täytyy valmistella puhe. Vieno ja Hattukouramies ovat vähän ihmeissään, miksi heidät kutsuttiin kylään, jos Urholla on niin kiire.

Hattukouramies auttaa Vienolta takin päältä ja laittaa sen naulakkoon. Urho ohjaa heidät peremmälle:
– käykää sisälmyksiin. Juotteko kahvia?
– Kyllä kiitos, Vieno vastaa ja Hattukouramies nyökkää.
Urho on ladannut keittimen valmiiksi, jotta kahvin keittämiseen ei menisi vierailuaikaa, mikä taas pidentäisi kokonaisaikaa. Ajankäyttö on ammattimiehen työtä.

– Kauanko teiltä meni aikaa pihasta pihaan? Urho kysyy.
– Ehkä 15 minuuttia tai 20 minuuttia, Hattukouramies sanoi.
– Minä ajan Vaahtolan keskustaan pihastani 14 minuutissa, jos tie on auki ei hidastelijoita eikä ihmettelijöitä. Hitaat kuljettajat ovat raivostuttavia. He jarruttavat muutenkin yhteiskunnan kehittymistä, Urho sanoi.
– Jonossa ajaminen, jonottaminen yleensäkin on pahinta mitä tiedän. Kassajonossa pyrin ohittamaan muut puhumalla ajankäytön merkityksestä. Eihän tavallisilla ihmisillä yleensä ole sellaisia paineita kuin minulla. Minun on jo työni puolesta näytettävä esimerkkiä tehokkaasta toiminnasta, Urho jatkoi.

Urho kääntää fläppitaulun vieraita kohti. Hän on piirtänyt sinne kuvaajan, joka kertoo, miten ajankäyttöä tehostamalla saataisiin yhteiskunnassa parempia tuloksia aikaiseksi.

Hattukouramies tuntee huonoa omaatuntoa hitaasta elämäntyylistään. Häntä kaduttaa tämä vierailu. Emmehän me ajatelleet tulla mihinkään koulutukseen. Pitäisiköhän poistua kahvin jälkeen? Vieno aistii, että Hattukouramies on vaivaantunut. Vieno tarttuu hänen käteensä.

Kahvipöytä on katettu Vaahtolan valinnan tuotteilla: pullia ja keksejä. Raakapakasteita, jotka on paistettu uunissa. Piinallista istumista, ajattelee Hattukouramies ja ahtaa pullaa suuhunsa.

– 15 minuuttia ja valmiit pullat. Aika on pullaa tai rahaa, Urho koittaa keksiä juttua pullista, kun näkee niiden kelpaavan. – Minulla ei ole aikaa leipomiseen. Valmiiksi leivotut pullat ja paistaminen uunissa ovat minun juttuni. Nopeasti tuoreita pullia, jotka ovat kuin itse tehtyjä. Aikaa säästyy yhteiskunnalle.

Urho ilmoittaa väliaikoja, paljonko vierailuaikaa on kulunut ja paljonko on jäljellä. Lopulta hän ojentaa puukantisen vieraskirjan. Vieraskirjassa esiintyvistä vierailijoista on tarkat vierailuajat. Tekstiä on aika niukasti, nimet ja lyhyet kiitokset.

Minä minä minä

Loukkualan messut päättyivät ja HiiLon osastokin oli saatu purettua. Ja LoJossa oli palattu normaaliin arkeen.

Hattukouramies istui LoJon taukohuoneessa kahvilla. Samassa pöydässä istuivat pomo, Kerttu ja muutama muu työntekijä.
– Uusi loukkumalli kiinnosti kovasti asiantuntijoita ja yleisöä, pomo kehui. – Eikös sinulla Kerttu ole omakotitalo. Ota sinäkin uusi malli käyttöön, pomo kehotti.
– Minulla ei ole hiiriä, minä siivoan monta kertaa viikossa. Meillä eivät haittaeläimet hypi silmille kuten eräillä, Kerttui sanoi ja irvisteli Hattukouramiehen suuntaan.
– Vai niin. Kävitkö kalassa viikonloppuna, pomo kysyi Hattukouramieheltä.
– Minä en kalasta, vastasi Kerttu ennen kuin Hattukouramies ehti avata suutaan.
– Täytyy myöntää, että Vaahtolan valinnan kalatiskillä tällä kertaa. Vienon kanssa…
– Minä en syö kalaa, enkä käy Vaahtolan valinnassa, korotti Kerttu ääntään ja jatkoi toista aihetta. – Mitähän telkkarista tulee tänään. Eilen ei tullut mitään paitsi se yksi, jossa on se ihana tyyppi. Ainiin minunhan pitää käydä Veikkolassa tänään. Vai menisinköhän vasta huomenna. Ei kyllä minä menen tänään. Kelloon täytyy ostaa uusi paristo, onkohan erikoisliikkeet kuuteen asti auki.

Kerttu kyllästyi pöytäseurueeseen, kun kukaan ei jaksanut kuunnella häntä. Hän kääntyi naapuripöydän puoleen, jossa oli hänelle kuuliaisia tyyppejä. Kerttu nauroi ja puhui Hattukouramiehestä jotain ilkeää.

Hattukouramies menetti malttinsa ja huusi Kertulle:
– Pidä sinä narsisti turpasi kiinni, kun et osaa keskustella.
Kertun naama muuttui tulipunaiseksi. Hän ponkaisi tuoli kolisten pystyyn.
– Minä en jää tänne homehtumaan, minulla on muita virityksiä. Minun työurani valuu hukkaan täällä. En saa koulutusta, ja kehitys junnaa muutenkin paikallaan.
– Sinulla on ollut niitä virityksiä ainakin vuoden. Olet kohta ylivireessä. Kuka sinut huolii? Haukut joka toisen työkaverin selän takana. Likaat työpaikan ilmapiirin vaikka olet kuinka pätevä työntekijä.

Kerttu lähti ovet paukkuen taukotilasta.

Pomo pyöritteli päätään.
– Onhan Kerttu saanut paljon hyvää aikaiseksi jousien tuotannossa. Työvaiheita on vähennetty ja tehostettu.
Sitten pomo alkoi ohjeistaa työntekijöitä.
– Onkohan teidän hommat selvillä aamupäiväksi. Kerttu palaa yleensä ruokatuntiin mennessä. Kyllä nälkä työnjohtajankin kotiin tuo.