Hattukouramies muutti

Vaahtola-Veikkola -tiellä ajoi iso pakettiauto, jonka kyljessä luki Muuttohaukka.
– Olisiko jotain muuta musiikkia kuin tätä panhuilun ujellusta? kysyi Hattukouramies.
– Tämä on rauhoittavaa musiikkia. Asiakkaat ovat tykänneet tästä, perusteli Muuttohaukan Esko.
– Laita vaihteeksi jotain kantrimusiikkia. Se jauhaa kuin juna eteenpäin.
– En laita enää mitään jauhamista. Kohta ollaan perillä.
Esko käänsi autonsa Kiljukaulan pihaan.
– Onko Kiljukaula paikalla.
– Ei ole. Hän on matkoilla uuden miesystävänsä kanssa.
– Vastahan te erositte. Ottaako päähän vai hattuun? Tai eihän se minulle mitään kuulu.
– Ei kuulukaan. Tavaroita ei tule paljoa, koska muutan Vaahtolassa yksiöön. Hiiva lupasi tulla auttamaan ainakin Vaahtolaan. Olisi hyvä löytää kenkälaatikko, joka sisältää tärkeitä papereita.
– Eikö täällä ole vielä pakattu tavaroita, tässähän menee minun aikaani hukkaan odotellessa.
– Otetaan rauhallisesti. Tyhjiä laatikoita löytyy.
– Rauha maksaa.
– Totta kai. Äidin nimi oli muuten Rauha.
– Uskon sen, kun olen seurannut liikkeitäsi. Ja isä oli tietysti Toivo[Vanha vitsi: Rauha ja Toivo erosivat. Rauha tuli Toivottamaksi ja Toivo Rauhattomaksi.]?
– Mistä arvasit? Kannetaan ensin isommat tavarat eli vierashuoneen sänky ja pieni sohva.
– Autoa ei sitten kolhita.
– Ei tietenkään.
Jos sänky kolahti auton peltiin, Esko päästi kummallisen sihinän suustaan.
Kun isommat tavarat oli kannettu, alkoi Hattukouramies pakata muita tavaroita. Esko laittoi panhuilu musiikkia soimaan ja jätti ovet auki että ohjaamo tuulettuisi. Pihakeinussa hän antautui musiikin vietäväksi.
– Yksinäinen paimen on suosikkini, Esko alkoi huojua. Keinu heilui uhkaavasti ja kaatui lopulta taaksepäin ja Esko sen mukana.
– Apua! En pääse ylös täältä! Tule auttamaan! Käsi osui kiveen.
– Ota rauhallisesti, ojenna ehjä käsi.
– Kyynärpäähän sattuu niin saatanasti. Saat ajaa kuorman Vaahtolaan. Käteen sattuu. En pysty ohjaamaan.
– Voi harmi, voin kyllä ajaa sinut Hoitomaailmaan[Sosiaali- ja terveyshuolto]. Mutta yhdellä ehdolla: ei panhuilua.
– Laita kantria tai vaikka humppaa, kunhan pakkaat nopeasti ja ajat auton Vaahtolaan.
Esko seurasi sivusta, kun Hattukouramies kantoi pahvilaatikoissa pienempiä tavaroita.
– Mitäs rojua tässä on?
– Ei mitään rojua vaan Ford Anglian koristekapseleita ja käyttöohjekirjoja vuosilta 1963–1966.
Vaahtola-Veikkola -tie oli hiljainen, mutta yhtäkkiä taakse ilmestyi punainen urheiluauto, joka singahti hetkessä ohi.
– Olikohan se Urho? Hattukouramies ihmetteli.
– Hänellä on aina kiire – hautaan, Esko sanoi.
Vähän matkaa ajettuaan he näkivät tien sivussa punaisen auton ja Urhon heiluttamassa salkkua. Hattukouramies pysäytti pakettiauton.
– Hyppää kyytiin, Esko huusi.
– Minulla on kiire ajankäytön seminaariin Henkimaailmaan[Kirkko ja uskonto, jossa uskotaan Yläkertaan]. Moottori sammui kesken kaiken, Esko punasteli.
– Ja minulla kiire Hoitomaailmaan. Kyynärpää sammui tai on sijoiltaan.
– Minulla ei ole kiire nyt eikä milloinkaan, sanoi Hattukouramies ja käänsi rattia.

Hattukouramies ja Kiljukaula vaahtosivat

Hattukouramies ja Kiljukaula kävelivät pitkin Veikkolan raittia rinnakkain, mutta parin metrin etäisyydellä toisistaan.
– Kävele reunassa, väistä pyöräilijää! Kiljukaula tuhahti. – Kävele nopeammin, ikävää myöhästyä tapaamisesta ajankäytön konsultin kanssa.
– Urho myöhästyy aina, ei meillä ole kiire mihinkään, tiesi Hattukouramies.
– Tyhmää tässä on hidastella. Olisi edes kunnon juttuseuraa, että voisi rupatella niitä näitä. Mutta ei, on vain verkkainen tuumailija, joka ajattelee kummallisia asioita.
Veikkolan Hovi oli puolillaan ruokailijoita. Hovimestari ohjasi heidät neljän hengen pöytään.
– Minä haluan nähdä, ketä saliin tulee. Istu sinä toiselle puolelle tutkimaan seinää.
He istuivat sanattomina. Välillä Hattukouramies käänsi päätään nähdäkseen salin puolelle.
– Mitä siinä pyörit. Nolon näköistä.
– Noloa on kääntää selkä saliin päin.
– Ei mitään noloa. Eihän sinulla ole mitään sanottavaa kenellekään. Katsele sinä vaan tapettia ja anna mielikuvituksen laukata!
Urhoa ei näkynyt. Niinpä he tilasivat ruoat.
Tarjoilija ilmestyi ruokien kanssa vartin kuluttua.
– Paistettu hauki ranskalaisilla?
– Se on tuolle, eihän se muuta osaa tilata.
– Ja tässä pitsaa teille. Rauhallista ruokailua.
– Kyllä on rauhallista seuraa.
He totesivat että Urho on unohtanut heidät. He alkoivat syödä.
– Aina sinä tilaat sitä haukea.
– Ja sinä pitsaa.
– No se on eri asia. Syön välillä salaattia.
– Yök mikä käry noissa ranskalaisissa! Kiljukaula irvisteli.
– Leipää saa kotonakin, Hattukouramies osoitti Kiljukaulan pitsaa.
Kiljukaula jähmettyi haarukka ja veitsi kädessä. Sitten hän iski haarukan ja veitsen tarjottimelle niin äänekkäästi, että se huomattiin myös muissa pöydissä.
– Tämä oli tässä. Maksa lasku!
Kiljukaula poistui ravintolasta ja törmäsi ovella Urhoon.
– Anteeksi, että olen myöhässä. Auto hajosi.
Kiljukaula ei sanonut mitään vaan jatkoi matkaa. Urho pyöritti päätään ja vilkaisi portsaria, joka virnuili nurkassaan.
Urho löysi Hattukouramiehen tuijottamasta tapettia.
– Mihin Kiljukaulalla oli kiire?
– Aina sillä on kiire. Mutta nyt tuli riitaa ranskalaisista. En pystynyt puolustautumaan.
– Sinun pitää kehittää sanavalmiutta ja toimia nopeasti eikä jäädä miettimään ja hautomaan asioita.
– Miten voisin oppia sellaista?
– Veikkolassa on Kuluneiden sanontojen Kirpputori. Käy siellä, kerro asiasi ja terveiset Urholta.

Hattukouramies palasi kotiin. Kiljukaula istui olohuoneen sohvalla ja oli lukevinaan Veikkolan Viikkolehteä.
– Minä en voi hyväksyä, että minun ruokaani arvostellaan, Hattukouramies opasti sohvan vieressä.
– Kaikkihan niin tekevät. Sinä olet kasvanut jossain umpiossa.
– Voi olla. Mutta en usko että olen ainoa joka näin ajattelee.
– Ajattelee ja ajattelee. Ajatella sinä kyllä osaat. Mutta et osaa toimia.
– Mitä on jäänyt tekemättä? Hattukouramies kysyi ja istuutui sohvalle.
– Vaikka mitä. Koskettelet minua vain silloin kun haluat seksiä. Et ole vienyt minua pitkään aikaan mihinkään elokuviin tai ravintolaan. Taloon olisi pitänyt tehdä remonttia.
– Juurihan me olimme ravintolassa. Eikä remonteistakaan ole kahtakymmentä vuotta.
– Kyllä Urhon kutsusta olimme ravintolassa. Ei meidän suhteessa ole enää mitään jäljellä. Minun puolestani voitaisiin erota.
– Tämä tuli vähän äkkiä. Onhan meillä ollut myös hyviä aikoja.
– Olet sinäkin eroa ehdottanut.
– Niin, heikkoina hetkinä kyllä.
– Onko sinulla muka vahvoja hetkiä? Sinussa ei ole muuta vahvaa kuin otsaluu.
– Ja sinulla vahva ääni, joka purkautuu suusta ennen ajatusta. Äänienergiasi kannattaisi muuntaa sähköksi valtakunnan verkkoon.
Kiljukaulan silmät alkoivat kostua.
– Mennäänkö viikonloppuna käymään Vaahtolassa? Hattukouramies ehdotti. – Tutustuttaisiin paikkoihin ja käytäisiin Pubissa oluella, Hattukouramies kosketti Kiljukaulaa ja huomasi samalla hameen alta pilkottavat pitsireunaiset stay up -sukat.
– Ei tätä suhdetta vaahdolla korjata, Kiljukaula alkoi itkeä. – Onneksi lapset ovat jo aikuisia. He ovat nähneet mitä tämä on.
Hattukouramies halasi Kiljukaulaa ja alkoi hyväillä tämän rintoja. Edellisestä seksikerrasta oli vierähtänyt viikkoja, joten Kiljukaulakin alkoi lämmetä. He siirtyivät makuuhuoneeseen. He rakastelivat rutiinilla ja laukesivat miltei yhtä aikaa. Mutta rakastelun jälkeen he käänsivät kylkeä eivätkä hyväilleet enää toisiaan.
– Ei tätä suhdetta sovintoseksillä eikä vaahdolla korjata, Kiljukaula sanoi.
– Jospa minä vaihtaisin työpaikkaa. Työnjohtajan homma emoyhtiössä on aika stressaavaa. Pääsisin tytäryritykseen Vaahtolaan suorittavaan työhön.
– Eli menisit liukuhihnalle, ja palkka tippuisi puoleen?
– Myydään talo ja muutetaan Vaahtolaan.
– Minä en mihinkään sivukylään lähde! Sinä voit muuttaa sinne. Siellä on varmaan kaltaisiasi hiippailijoita.
– Niin taidan tehdä. Pääsen sinun kontrollistasi eroon. Sinä vahdit joka liikettäni. Ja arvostelet tekemisiäni. Vaahtolassa on hyviä kavereita, kuten Hiiva, joka on tytäryrityksessämme töissä koeajalla.
– Ikuisella koeajalla se rötöstelijä taitaa olla.
– Hiiva osaa kaikenlaista ja on auttanut minua remonteissa ynnä muissa töissä.
– Eihän sinussa tapahdu mitään ellei joku ole tuuppimassa ja kannustamassa sinua eteenpäin. Sitä paitsi olen tuntenut itseni aika yksinäiseksi vaikka olemme naimisissa. Se on tehnyt minut kärttyisäksi. Mutta nyt on myöhäistä korjata mitään. Muuta sinä vain sinne kaljavaahtoon. Kittaa itsesi turvoksiin joka ilta.
– Muuten ketä varten laitoit stay up -sukat? Tuskin halusit minua miellyttää. Urhoa varten sonnustauduit tuntikaupalla!
– Itseäni minä hemmottelin. Oletpa sinä mustasukkainen.
– Ja sinä olet stay up -sukkainen kukkainen.
– Haista home!
– Niin haistan. Se salaojaremontti olisi pitänyt tehdä.
– Olisi ja olisi. Isi isi. Huuda nyt kuollutta isääsi apuun. Isäsi oli kunnon mies. Teki tähän taloon kaikenlaista. Omena tippui kauas puusta.
– Älä kärjistä. Olen minä yhtä ja toista tehnyt. Sinä et vain muista.
– Mutta nyt voisit alkaa pakkaamaan yhtä ja toista – tai miettimään, kuten sinulla on tapana, mitä otat mukaasi.
– Minun tulee ikävä sinua.
– Kyllä. Tulet kaipaamaan laajaa takapuoltani ja stay up -sukkien peittämiä reisiäni.

Kostea matka

Keväällä Antero lensi Dubliniin. Dublinissa hän pyöräili nähtävyyksien ja pubien väliä. Paluumatkalla koneessa hän joi kahvia. Hätä yllätti hänet. Se iski voimakkaammin ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Vessajono oli pitkä ja eteni hyvin hitaasti. Hän pystyi kuitenkin pidättelemään, ja viimein hän oli jonossa jo toisena. Mutta sitten kone alkoi kulkea epätasaisesti, ja kuulutus kertoi, että kaikkien olisi mentävä paikoilleen istumaan ilmakuoppien takia.

Anterokin joutui menemään omalle käytäväpaikalleen.

Oikealla puolella istunut vanhempi nainen vilkaisi Anteroa.
– Pelkäättekö te?
– En.
– Miksi te sitten puristatte käsinojia rystyset valkoisina?

Ilmakuopat voimistivat kusetusta, ja lopulta Anteron pidätyskyky petti. Hän muisti että Milanon muotinäytöksessä miehellä oli olleet eripariset housunlahkeet. Niinpä hän antoi pissan mennä vasempaan lahkeeseen. Samassa lentoemäntä kumartui hänen kohdallaan.
– Olkaa hyvä, kiinnittäkää – siis kiinnittäkää turvavyö.

Lentoaseman käytävillä Antero käveli vauhdilla ehtiäkseen bussiin. Hänen lähettyvillä pyöri urheilujoukkue. Joukkueen kulku oli hidasta, koska ihmiset jäivät onnittelemaan urheilijoita. Hän kiirehti joukkueen edelle tuloaulaan.

Aulassa oli paljon lehdistön ja television edustajia. Antero joutui kameroiden ristituleen. Eräs toimittaja nappasi Anteroa hihasta.
– Hei muotitietoinen mies. Olitteko paikalla seuraamassa uimareiden menestystä?
– En uinut mutta olin muuten nesteessä, Antero sai sanotuksi ja tunsi samalla rakon täyttyvän.

Antero ryntäsi aulasta ulos kohti bussilaitureita. Vaahtolan kyydin bussi odotti häntä laiturilla 23.
– Miten matka meni? tuttu kuljettaja uteli.
– Kaikki kävi hyvin äkkiä. Toimiiko WC?
– Toimii, mutta näyttäisi olevan varattu.

Antero seisoi WC:n oven edessä. Sisältä ei kuulunut mitään ääniä. Hän ei pystynyt enää pidättelemään. Hän arpoi lahkeiden välillä ja antoi mennä oikeaan lahkeeseen.

Bussissa Antero mietti terveyttään. Hiukset olivat alkaneet siirtyä päälaelta korviin ja nenään. Hän muisti vanhempien miesten antamia neuvoja talvipyöräilyyn. Huolestunut Hattukouramies opasti: ”Suojaa alapäätä kylmältä, muuten voi tulla ongelmia myöhemmin.” Hiiva taas muistutti: ”Älä pilaa suvunjatkamiskykyä, laita vaikka karhuntaljaa housuihin.”

Antero ei ottanut silloin neuvoja tosissaan. Kerrospukeutuminen turhautti. Satulan lämpöistuinsuoja unohtui usein ja hävisi lopullisesti pyöräretkellä.

Antero jäi bussista jo Veikkolassa. Siellä hän meni pyöräliikkeeseen ja osti lämpöistuinsuojan. Rautakaupassa häntä kiinnosti karhuntalja.
– Onko isokin kohde? Montako neliötä karhuntaljaa laitetaan, kysyi rautakaupan myyjä nenää nyrpistellen.
– Ei ole iso kohde. Pienenee vuosi vuodelta.

Vaahtolan inssit ja Viivi Vakka-Kansi (toinen laitos)

Vaahtola-Veikkola -tien rakennussuunnitelma on valmistumassa. Vaahtolan inssien neuvotteluhuoneen oven pielessä ”kirkuu” punainen valo. Matti Hilponen ja Antero käyvät suunnitelmaa läpi HELY-keskuksen edustajan kanssa. Viivi Vakka-Kansi oli lähettänyt edellisenä päivänä korjausehdotuksia ja kysymyksiä, joita he käyvät järjestyksessä läpi. Samalla he hörppivät kahvia, ja Viivi syö laskiaispullaa taitavasti. Hilponen levittelee piirustuksia neuvotteluhuoneen pöydälle. Antero vilkuilee välillä Viiviä ihailevasti, eivätkä hänen ajatuksensa tahdo pysyä asiassa.

Viivi Vakka-Kansi on viehättävä nainen. Värianalyysit on tehty, ja ulkokuori on muutenkin moitteeton. Hänen miehensä, Kari Kansi, on tai oli kuuluisa purjehtija, joka maailmanympäripurjehduksellaan hävisi sen sileän veden.

Antero on niin häkeltynyt Viivin kauneudesta, ettei hän arvaa sotkea naamaansa laskiaispullalla. Hän ajattelee, arvaako hän pyytää Viiviä Vaahtolan pubiin työajan jälkeen. Hän havahtuu Hilposen kysymykseen kaidepituudesta ja yrittää löytää oikean vastauksen. Samassa hänen viestimensä vinkuu ja vaatii huomiota. Hattukouramies varmaankin. Antero vaimentaa viestimen hermostuneesti ja saa sanotuksi
– Kolmekymmentä kuusi metriä.

Antero ja Hilponen alkavat olla aika puuduksissa rakennussuunnitelman kanssa. Välillä tuntuu, etteivät suunnitelmat valmistu koskaan. Eikä niistä täysin valmista tulekaan. Moni asia ratkeaa vasta työmaalla. Maanomistajilta tuli uhkasoittoja tiensuunnitteluvaiheessa. Erityisen hankala vääntö oli tielinjan alle jäävästä Kirstin pensasaidasta. Varsinkin kun Kirstille selvisi, että vastakkainen naapuri oli saanut suunnittelijat siirtämään linjausta. Jos tällainen muutosesitys tulee viranomaiselta, se sulatetaan helpommin. Mikä onkaan pahempaa, kuin että naapuri saa jotain etua. Entisestään tulehtuneet välit saivat näin nokkoshivelyä.

Antero, Hilponen ja Viivi ovat saaneet asiat hoidettua sujuvasti. Suunnitelmaan tehdään vielä muutamia täydennyksiä, ja viikon päästä kansiot lähetetään kopiolaitokselle. Viivi nousee pöydästä ja alkaa pukea takkia. Antero on sanomaisillaan jotakin, mutta Viivi ehtii ensin.
– Hei sitten, pojat. Tiepäivillä nähdään, hän sanoo iloinen ilme kasvoillaan ja poistuu käytävään.

Antero ja Hilponen jättävät paperit levälleen neuvotteluhuoneeseen ja lähtevät Vaahtolan pubiin lounaalle.

Unohtaminen (neljäs laitos)

Kari Seitsonen on tulossa kahdelta. Hyvä että ehdin vielä soittamaan tytölle, pyyhkimään hierontapöydän ja laittamaan siihen uudet paperiset lakanat. Tänään aikataulu on aika tiukka. Lapsiakin on kuskattava harrastuksiin. Yksi cheerleadingiin, toinen toverille, kolmas kaverille ja neljäs en muista minne. Toivottavasti Seitsonen on ajoissa. Yleensä on ollut. Kerran se unohti, mutta maksoi melkein koko summan unohdetusta kerrasta.

(Puoli tuntia myöhemmin)

Missähän se Seitsonen oikein viipyy? Kello on jo 15 yli, eikä miestä näy. Onkohan se taas niin ajatuksissaan, että unohtaa oman terveytensä. Sillä on se Vaahtola pohdinnassa. Ja venytykset ovat tietysti tekemättä. Minun täytyy lähettää sille tekstiviesti.
Näpyttelen: Sinulla oli aika kello 14. Unohditko? Pirjo.
Piip Vieläkö ehtii? Piip 5 minuuttia?
No et kyllä ehdi. Kolmelta on jo seuraava aika. Turha toivo
Näpyttelen: Kolmelta tulee seuraava. Ei ehdi. Katsotaan toinen päivä.
Nyt se soittaa. Eikö se huomannut tekstiviestiä?

– Pirjo, vastaan. (Toisesta päästä kuuluu taustamelua: puheen sorinaa ja astioiden kilinää.) Baarissa istuu, tietysti!
– Kari täällä terve.
– Terve. Ei ehdi ennen kolmea!
– Nyt en kyllä kuule puhettasi. Soitan toisen kerran. Hei.
– Hei, lopetan puhelun.

Seitsonen istuu baarissa eikä vaivaudu hakemaan hiljaisempaa paikkaa puhua puhelimeen. Siellä se istuu selkänsä rikki. Pää painuksissa pohtii elämän menoa. Kehui, että oli rakennuksilla töissä. Mitähän sekin siellä teki? Ehkä haki mittanauhan mestarille.

(Viikkoa myöhemmin, Pirjo valmistelee hierontapöytää)

Joku soittaa taas. Eihän tässä ehdi töitä tekemään. Puhelin soi ja joku on ovella.
– Pirjo, vastaan. Sisään.

(Ovesta astuu keski-ikäinen mies, joka pitää hattua käsissään.)

– Minä olen Hattukouramies. Emme ole tavanneet, mutta luulen että tunnette minut. Minulla on tärkeää kerrottavaa. Seitsonen makaa koomassa. Joku löi häntä tuopilla päähän. En tiedä, miten toimia. Olen mies vailla päämäärää. Hän sanoi minulle usein, että tulisin hierottavaksenne ja kuuntelemaan neuvojanne elävästä elämästä.

(Pirjon jalat pettävät ja hän kaatuu hierontapöydälle)

– Mitä minä nyt teen. Nainen on pyörtynyt. Seitsonen on raskaasti kurssitettu mies, mutta hän ei tiedä, mitä päähenkilöllään tehdä, valittaa Hattukouramies.

(Hattukouramies saa Pirjon virkoamaan vesilasillisella. Kun Pirjo on palannut järkiinsä, hän vastaa Hattukouramiehen kysymykseen, mitä Seitsonen on kertonut päähenkilöstään)

– Seitsonen puhui usein Vaahtolasta ja sen päähenkilöstä. Seitsosen mukaan Hattukouramies on sivustakatsoja. Kun muut koheltavat ympärillä Hattukouramies on rauhallinen ja tyyni. Hän käy hitaalla. Hän on silti vahva ja itsenäinen. Hän vastaa kysymyksiin myöhemmin – seuraavalla kahvitunnilla, seuraavana päivänä tai seuraavalla kerralla. Hän ajattelee tai selvittää asiaa ennen kuin vastaa.
– Seitsonen ei tule hierontaan tässä kuussa, mutta ehkä ensi kuussa, sanoo Hattukouramies.

Kiinalainen

Hattukouramies oli saanut viestin: Vaahtolan puistossa on aarre. Kun Hän käveli puiston halki, hän näki kauempana maassa hahmon – ihmisen. Kiinalainen makasi maassa kädessään keppi, jonka päässä oli kamera. Hattukouramies oli hämmentynyt eikä tiennyt miten olla ja mitä tehdä.

– Päivää, oletteko loukkaantunut?
Ei vastausta. Hattukouramies läpsäytti miehen poskea – ei reaktiota. Ei verenvuotoja. Hattukouramies palautti mieleensä ensiaputaidot työpaikan kurssilta: soita hätäkeskukseen, käännä kylkiasentoon, varmista hengitys. Hän näppäili hätäkeskuksen numeron.

Kiitos, että soititte hätäkeskukseen. Kartoitamme aluksi hädän tarvetta.
Jos hätä on suuri: painakaa yksi, jos hätä on pieni: painakaa 0.
Jos haluatte osallistua arvontaan, painakaa ruutu, muussa tapauksessa painakaa tähti.
Jos haluatte apua potilaalle, sulkekaa puhelin ja auttakaa häntä. Muussa tapauksessa laitamme taustamusiikin soimaan.

”Voihan Vaahtola, mitä helvettiä se nyt puhelee! Onkohan tällä miehellä jokin sairaus?”

Miehen vieressä oli pieni reppu. Hattukouramies avasi sen, jolloin Olennainen ponnahti esiin ja alkoi puhua:
Olet olennaisten kysymysten äärellä, Hattukouramies.
– Mitä mitä?
Potilaallasi on Anglian oireyhtymä. Sinun on lueteltava Anglian lisävarusteita, jotta potilas elpyisi.

Hattukouramies mietti hetken ja alkoi sitten luetella mitä ensimmäisenä tuli mieleen.
– Valkosivurenkaan puhdistusaine, koristekapselit, istuinpäälliset.
Potilas ei tuntunut heräävän vieläkään.

”En pysty auttamaan tätä potilasta, mutta ehkä seuraavaa potilasta”, Hattukouramies ajatteli.

Olet piilokamerassa, Olennainen paljasti. Samassa taustalta alkoi kuulua naurua. Hattukouramies huomasi kiinalaisen kaulassa sanan ”koneihminen”. – Jaaha, että sellainen potilas.

Hattukouramies päätti lähteä Vaahtolan pubiin kylmälle oluelle.

Pubi oli lähes tyhjä eikä Mikkoakaan näkynyt tiskin takana. Mutta takahuoneesta kuului tutun oloista naurua. Kirsti tuli salin puolelle. Hän oli tukehtua nauruun. Hiiva ja Mikko seurasivat perässä mutta nauroivat hillitymmin. Kirsti kiemurteli ja osoitti Hattukouramiestä.
– Päivää oletteko loukkaantunut?

Hattukouramies aikoi lähteä pubista pois, mutta Kirstin nauru lakkasi äkkiä. Kirsti muuttui punaiseksi ja osoitti suutaan. Hänen leukansa oli juuttunut auki. Hän ei pystynyt puhumaan.

Hattukouramiehellä olisi ollut paikka sanoa suorat sanat. Mutta hän tyytyi kohteliaisuuteen:
– Päivää, oletteko loukkaantunut?

Mikä on taidetta?

Vaahtolan pubissa vietettiin uuden wc:n virallisia avajaisia. Jonglööri viskoi Olennaisia ilmaan, saksofoni soi ja rummut pärisivät. Wc:n erikoisuutena oli Marcel Duchampin pisuaari, joka jakoi ihmisten mielipiteitä taiteesta. Pisuaarista oli tullut turistinähtävyys jo ennen avajaisia. Se tuotti myös uutta taidetta. Avajaisohjelman tauolla Hattukouramies, Hiiva ja Kirsti väittelivät taiteesta.

– Kusetusta, totesi Hiiva. – Taide kusettaa meitä sananmukaisesti! Ärsyttävää käyttää tilapäistä rännikoppia, koska kulttuuritädit ja Martat ovat vallanneet miesten pisuaarin.
– Mutta kulttuuritädit ja -sedätkin tuovat rahaa Vaahtolaan ja pubiin. Sitä paitsi tämähän on tilapäinen järjestely, puolusti Hattukouramies.
– Pisuaari ei ole mitään taidetta, laukoi Kirsti. – Mutta maisemataulut ovat ihania.
– Mitä järkeä on maalata maisemakopio. Valokuva on parempi vaihtoehto, Hattukouramies valisti.
– Mitä sinäkin siinä taiteesta ymmärrät?
– Älä alistu Hattukouramies! Sano sille vastaan!
– En keksi tämän tuopin kohdalla, mutta isken suorat sanat seuraavalla tuopilla.
– Taide on kummallista. Minäkin voisin panna omat kenkäni vitriiniin nähtäville, esitti Hiiva.
– Älä unohda hajunsyöjiä, muistutti Hattukouramies.
– Ei missään nimessä hajunsyöjiä! Haju on juuri se juttu – siis rahan haju. Mikä tahansa on taidetta, kunhan se on esillä maksua vastaan.
– Ja Hattukouramies laittaisi lapaset vitriiniin. Teoksen nimi ”Sivustakatsoja” kuvaisi hyvin tekijää, Kirsti nauroi.
– Sinun taideteoksesi olisi papukaija, joka puhuisi taukoamatta ”minä minä minä”, vastasi Hattukouramies.
– Hyvä Hattukouramies. Sinä alat oppia. Jatka samaan malliin, Hiiva kannusti.

Wc:stä kuului kolahdus ja kiljuntaa.
– Taas joku omakuvan ottaja on kaatunut! totesi Hiiva.

Mikko kipaisi wc:hen. Kiinalaisnainen makasi lattialla kädessään keppi, jonka päässä oli kamera. Naisen päästä vuoti verta. Verta oli lattialla ja lavuaarin reunassa. Toinen nainen istui uhrin vierellä ja painoi kädellään vuotokohtaa. [Hän katsoi Mikkoa kuin ”Lemminkäisen äiti”.] Omakuvan otto epäonnistui tai onnistui täydellisesti.

Mikko soitti Hoitomaailmaan.
– Vaahtolan Pubista päivää. Täällä olisi taiteenharrastaja tulossa paikattavaksi.

Kahvitunteet (toinen laitos)

Hattukouramies ja Hiiva juttelivat työmaan kahvilassa. Kirsti luki Vaahtolan Lyytiä.
– Mitä teet viikonloppuna? Hiiva kysyi.
– En pysty vastaamaan tällä kahvitunnilla, sanoi Hattukouramies.
– Oletko tossun alla vai koukussa? kysyi Hiiva. Ja jatkoi.
– Oletko muuten kuullut tapauksesta, jossa kolmihaarainen ongenkoukku oli tarttunut kahden ihmisen otsaan? He olivat kävelleet päät yhdessä Hoitomaailmaan, jossa he vapautuivat kahleistaan. Parisuhteessakin käy huonosti, jos koukku tarttuu molempien otsaan. Kummankin omat kaverit jäävät hopealle. Onko se oikein?
– En osaa vastata tällä enkä seuraavalla kahvitunnilla, sanoi Hattukouramies.

Pöydällä käveli kärpänen.
– Jaaha, pomo vahtii meitä, Kirsti irvisti kärpäselle. – Siinä on ja yksi toppahousu. Ei saa mitään aikaiseksi.
– Sinä oletkin itse täydellisyys. Voit haukkua kaikkia muita – varsinkin selän takana, Hiiva vastasi.
– Mitä luulet toppahousun tarkoittavan? Hiiva kysyi Hattukouramieheltä.
– Jaa, en osaa vastata tällä kahvitunnilla, mutta otan selvää seuraavalle kahvitunnille.
– Ei tarvitse, mutta Kärpäsestä tuli mieleen Tärvään kirkon kanttori Härkänen. Hän joutui laulukuoroon, kun kirkko muuttui Henkimaailman uudistuksessa Vaahtolan kirkoksi, totesi Hiiva.
– En muista Härkästä, mutta otan sitä sarvista seuraavalle kahvitunnille, Hattukouramies lupasi.

Kirsti alkoi selata lehteä äänekkäämmin.
– Tällä kahvitunnilla ja seuraavalla kahvitunnilla. Voi taivas mitä nysväämistä. Tuolla tavalla ei valmista tule. Olet lapanen Hattukouramies!
– Ole sinä papukaija hiljaa! Hiiva korotti ääntään.
– Rukkanen puolustaa lapasta, ilkkui Kirsti.
– Pistä Hattu takaisin! Sano sille! Hiiva huusi.
– En keksi sanottavaa tällä kahvitunnilla, mutta ehkä seuraavalla, Hattukouramies vastasi rauhallisesti.

Pomo ilmestyi taukotilaan.
– Mikä ihmeen kinastelu täällä on menossa. Teidän kahvituntinne on tosiaankin tunti. Emoyhtiö odottaa jousia, joten palatkaamme töihin.

Kalenteri heilahti seinällä, kun työläiset palasivat töihinsä.

Puhelinsoitto (toinen laitos)

Hattukouramieheltä on jäänyt tärkeä pahvilaatikko vanhaan asuntoon Veikkolaan. Hänen pitäisi soittaa Kiljukaulalle, että voisiko hän poiketa hakemassa laatikon. Hän ei ole ollut pitkään aikaan missään tekemisissä Kiljukaulan kanssa.

Hattukouramies kaivaa puhelimen esille ja laittaa sen pöydälle. Pöydällä on leivänmurusia. Hän ottaa talouspaperin palan ja pyyhkäisee sillä muutaman kerran murusia kasaan. Kasan hän kaapaisee toiseen käteensä ja vie muruset roskiin. Kiljukaula olisi sanonut tätä räpeltämiseksi. Olisi pitänyt käyttää kosteaa tiskirättiä ja pyyhkiä pintoja laajemmalti.

Hattukouramies ajattelee, miten hän muotoilisi kysymyksen Kiljukaulalle. Vastaavassa tilanteessa Kiljukaula ei ajattelisi mitään vaan laukaisisi asian kovaan ääneen, tuskin päivää sanoisi. Hattukouramiehen elämästä on kulunut suuri osa ajattelemiseen – menneitä ja tulevia: Mitä tuli sanottua; entä jos, mitä sitten tapahtuu. Hänen rauhallinen puhetapansa ärsyttää Kiljukaulaa. Montako sanaa hän ehtii sanoa, tai pitäisikö kysyä että montako kirjainta hän ehtii ääntää ennen kuin Kiljukaula aloittaa tykityksen.

Hattukouramiehellä on aikaa miettiä, miten selviytyä puhelinkeskustelusta. Hänellä ei ole kiire soittaa. Jonottaessakaan hänellä ei ole kiire: hän saattaa antaa tilaa muille ja joskus hän jopa toivoo, ettei hänen vuoronsa tulisi koskaan. Hän on kuin lämpiöihminen [Pauli Heikkilä, Hibernaatti, 2004], joka viihtyy odotushuoneissa punaisten muovituolien ja nihkeiden aikakauslehtien maailmassa. Kiljukaula saattoi tulla ”herättämään” hänet esim. apteekista jonottamasta:
– Et sinä niitä lääkkeitä tarvitse, lähdetään kiireesti kauppaan, vieraita tulossa.
Hattukouramies alkoi tehdä lähtöä ja kysyi:
– Ketähän meille nyt?

Nuorena miehenä Hattukouramies oli aktiivisempi ja jopa viriilimpi: hän kävi usein tanssiravintolassa ja haki ahkerasti naisia tanssimaan. Jos joku alkoi empiä, hän ei jäänyt ruinaamaan vaan jatkoi seuraavaan kohteeseen. Kerran hänelle kävi niin että empivä nainen olikin lähtenyt hänen peräänsä, ja niin hänellä oli kaksi naista parketin reunalla.

Näistä muisteloista virkistyneenä Hattukouramies ottaa puhelimen kouraansa ja alkaa etsiä Kiljukaulan numeroa. Se löytyy nopeasti – ehkä liiankin nopeasti. Hän huomaa, että puhelin vilkuttaa viestiä. Kirjastosta on tullut ilmoitus: Ford Anglian hoito ja käyttö -käsikirja on noudettavissa kirjastosta. Pitäisiköhän hänen käydäkin kirjastossa? Ehtiihän hän soittaa myöhemminkin. Toisaalta Kiljukaulan ripityksen jälkeen Ford Anglian kuvat olisivat kuin paluu äidin kohtuun. Ja niin epävarma sormi hakeutuu Kiljukaulan kohdalle ja koskettaa sitä. Puhelimesta kuuluu ensin piippaus ja sitten miesääni sanoo:
– Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Purut (toinen laitos)

Urho ajaa urheiluautollaan ajankäytön seminaariin Veikkolan Palolaitokselle. Kaasujalka on yhtä painava kuin laitokseen vietävä viesti. Päällikkö on pyytänyt konsulttiapua Urholta, joka on kasvattanut, niittänyt ja korjannut mainetta sujuvana esiintyjänä. Laitoksen palomiehet ovat letkutornin ja työuupumuksen partaalla.

Matkalla Urho poikkeaa kuluneiden sanontojen kirpputorille ja näkee ihmisten köyhyyden: uutta ei ole varaa sanoa. Hän nappaa jotain kättä pitempää seminaaria varten: Ei vara venettä kaada, mutta vara-akku voi aiheuttaa kallistumista veneessä ja veneen hankinnassa. Kassalla käy ostoskäry. Mitä tekin kouluja käynyt mies täältä haette? Urho siihen: vanha vitsi on parempi kuin pullollinen ouzoa. Kun juo teetä tai veetä, palaa kieli – lapsuuteen ja jäätyy kiinni huurteiseen kaiteeseen. Puhu siinä sitten niille järkeä seminaareissa, kun kieli on kilon pultti.

Urhon auto sammuu risteykseen, ja hän myöhästyy seminaarista, jonka ohjelma sekoaa kuin lankakerä krapulaisen käsissä. Muutama hälytys ehtii tyhjentää palolaitosta, mutta hitaammat palomiehet pysyvät seminaarissa kuin terrakotta-armeija siirapissa. Urho ehtii kuin ehtiikin lounaalle. Ohjelmassa on heti lounaan jälkeen: ”hihat palavat – mitä teen.”

Lounas saa Urhon vatsanpurut mouruamaan neukkarissa kuuluvasti, eikä palopäällikön puhe kytevistä puruista helpota asiaa. Onneksi seuraavaksi katsotaan äänekäs elokuva, jossa palomies palaa loppuun. Pääosassa on Reima Luoto, joka on luotu osaan.

Elokuvan jälkeen Urho aloittaa esityksensä. Ensimmäiset 15 minuuttia hän selittää, miksi myöhästyi ajankäytön seminaarista. Sitten valkokankaalle syttyy Betlehemin tähti eli pylväsdiagrammi, jonka avulla Urho johdattaa palomiehet tieteen maailmaan. Diagrammi kertoo eri palolaitosten hälytysten määriä suhteessa lämpötilaan. Hän selittää kuvaa sanoin ja laajoin käsiliikkein. Viimeiset 15 minuuttia hän kertoo urheiluautostaan.

Illalla Urho vaihtaa vapaalle ja astuu satamassa vilkkuvaan laivaan. Toisen valssin loputtua hän saattaa naisen alakannelle ja puhuu tälle intiimisti. Kolmannen varvin ja nokkaunien jälkeen hän nousee yläkannelle ja on siellä kohtaava tulevan kumppaninsa, joka istuttaa hänet oikealle puolelleen. Vasemmalla sopertaa laitapuolen kulkija vaatteet riekaleina: siinä meni taas hyvä mies.